Mennyt vuosi 2009

Vuonna 2009 tuli tietysti myös uitua, valmennettua ja tehtyä kaikkea siihen liittyvää. Ryhmä meni kokonaisuudessaan eteenpäin, ketkä enemmän ketkä vähemmän. Sairastelut ja vammat veivät veronsa usemmalta uimarilta. Niiden osalta tulee mieleen että 2010 tuskin voi olla huonompi.

Valmennukseen tuli mukaan enemmän vakioituja elementtejä ja tuolla tiellä todennäköisesti jatketaan myös tulevana vuonna, ohjelmointi tulee sisältämään enemmän vakiosarjoja, jotka on suunniteltu uimarin henkilökohtaisten ominaisuuksien perusteella. Vakiosarjaa, joka on kaikille ryhmän uimareille sama tullaan tuskin näkemään ellei testejä sitten lasketa sellaisiksi.

Harjoittelurutiini alkoi löytymään loppuvuoden aikana, jossa jokaisella viikon aikana tehtävällä harjoituksella on oma roolinsa. Silti tuntuu että jotain on vielä parannettavaa viikon rytmityksen kanssa, viimeiset palat ovat loksahtamatta kohdalleen. Ehkä asiaa parantaa hieman kunhan tarkastamme Larin kanssa kausisuunnitelmiamme, katsomme että teemme kutakuinkin samanlaisia asioita samoilla viikoilla kun ryhmillämme on jo kolme yhteistä harjoitusta viikossa.

Kokonaisuutena valmenuksessani prosessi jatkuu oleellisten asioiden löytämiseksi ja jättämällä asioita pois, jotka eivät vie meitä eteenpäin. Olo tulevan vuoden suhteen on levollinen, tuntuu että vuodesta tulee mielenkiintoinen. Yksi suuri kysymysmerkki ilmassa on mikä on uimarien tahtotila ja motivaatio harjoitella, kuka jaksaa tehdä töitä riittävän säännöllisesti, harjoituksesta ja viikosta toiseen ?

Aika kuluu, vuosi vaihtuu, uimarit vanhentuvat ja he muuttuvat sen mukana ihmisinä ja harjoittelijoina. Vastuuta harjoittelusta on annettava ajan myötä yhä enemmän uimarille itselleen.

Kello on nyt 23.34. Pitäisi suunnitella huominen Sampotalon treeni sekä mielellään koko tuleva viikko. Tai kunhan ainakin huominen. Huomenna myös paluu töihin. Työkavereita lähtee näkemään mielellään, töitä ei niinkään. Mutta kai se on pakko kun lotossa ei taaskaan ollut kuin kolme oikein. Parin viikon lomautus / loma meni nopeasti jouluineen. Kerran ehdin käydä valokuvaamassakin kotinurkilla. Pakkasta oli vajaa parikymmentä astetta mutta kakkoskamera toimi, vaikkakin vähän jähmeästi.

365.

Vuoden viimeinen päivä, ja se on ollut raskas vaikka Espoossa ei olisikaan murhattu viittä ihmistä. Rakas perheenjäsen, kavereista parhain, jonka uskollisuudelle ei taida oikein mikään vetää vertoja pääsi tänään leikkaukseen. Yleensähän leikkauksesta sanotaan että joutui sellaiseen mutta minusta on kuitenkin onni että näin osaavaa ja ammattitaitoista eläinlääkintää löytyy. Jotain parannettavaa keksin kuitenkin heidänkin toiminnastaan mutta en tiedä onko se oleellista tai järkevää. Voi olla että he ovat määrittäneet oleellisen ja järkevän keskittämällä voimavaransa eläimen hoitoon ja eivät niinkään ota huomioon omistajaa, joka saattaa järkyttyä kun eläin näyttää ja tuntuu kuin kuolevan kun nukutusaineet alkavat toimia. Vaikka järki sanookin että näin tämän kuuluukin mennä ja mitään hätää ei ole. Mutta ehkä tuon ajatuksen ammattilaiset olisivat voineet vahvistaa lauseella tai parilla ja jatkaa sitten varsinaista hoitoaan. Niin tai näin, odotan kesää yhä kovemmin vaikka olenkin suuri talven fani. Odotan kesää läheisessä metsässä, jossa haluan nähdä tyttäreni kävelevän kanssani. Nyt mennään vielä kontaten. Ja tilaa metsässä on myös muillekin. Eräälle, jonka kanssa voi todistaa täydellisen puhdasta liikunnan riemua.

Joulua kohti

Piiiitkä aika kun olen jotain kirjoittanut. Aiheita olisi ollut mutta ei oikein aikaa tehdä hyvä tai edes jollakin tapaa järkevä teksti. Kun ei tahdo puolivillaista tehdä niin sitten jää tekemättä, tehdään joko kunnolla tai sitten ei ollenkaan.

Nyt olen "lomalla", kävin vetämässä maanantain treenit ja menen seuraavan kerran hommiin taas maanantaina. Lainausmerkit tarkoittavat sitä että vaikka en mene hallille niin teen lähes päivittäin enemmän tai vähemmän jotain valmennukseen liittyvää. Kohta pitää kirjoittaa ohjelma huomiselle, Paavo vetää. Äsken ilmoitin kotikisoihin viestijoukkueita, sekä itseni 100 SKU:n.

Aion uida sen lyhyen radan Masters-kisoissa maaliskuussa, joten ajattelin hankkia vähän kisakokemusta tuolta matkalta. Edellisen kerran uin sen 2008, silloinkin Mastersien SM-kisoissa. Tuolloin mitali meni alkeelliseen virheeseen, joka olisi korjaantunut jos lajia olisi tullut harjoiteltua enemmän. Johdin 50 m jälkeen mutta rintauinnin pintaantulossa pysäytin vauhtini hyvinkin tehokkaasti vetämällä jalat liian koukkuun, jolloin siis etureidet tekevät vastusta. Olin lopulta neljäs. Tuota sijoitusta lähdetään parantamaan mutta toinen syy lajivalintaan on että 100 SKU on myös yksi suosikkimatkoistani.

Aurinkoinen kuva keskelle tätä pakkastalvea, se on myös vuodelta 2008, jolloin olin ihan oikealla lomalla Madeiralla.

Viikate heilahti...

..Amarillon lavalle lauantaina. Olin myös näkemässä kun yhtye oli edellisen kerran Kotkassa vuosia sitten Yellowstonessa, joka nyt on jo kuollut ja kuopattu baari. Huomionarvoisin seikka oli se kuinka paljon yhtye on kehittynyt. Soitto ja laulu oli varmempaa ja monipuolisempaa kuin aiemmin vaikkei se silloinkaan huonoa ollut. Kuten urheilussa, kokemuksen merkitys on valtavan suuri. Ainoana harmina täytyy todeta että kun bändillä kertyy vuosia ja sitä myöten levyjä jää setistä väkisinkin joitain hienoja biisejä pois. Yksi sellainen, jonka toivoin kuulevani oli Kaakko, jonka he soittivat viimeeksi täällä ollessaan. Tosin he paikkasivat kosiskelemalla paikallisia sellaisilla biiseillä kuin Kaunis Kotkan käsi sekä Kuu kaakon yllä. Kuva on eräältä Kouvolan keikalta pari vuotta sitten.

Jos vaikka treenattais

...edes välillä. Lokakuu oli kisojen sävyttämä kuukausi ja nyt tuntuu hyvältä aloittaa hieman pidempi harjoituspätkä. Osalla tosin IKM-karsinnat tulevat jo reilun kahden viikon päästä. Kilpailut ovat itse aina paras mahdollinen harjoitus mutta ne syövät uimarille tärkeää harjoittelun määrää. Esim. jos kilpailu on lauantaina niin perjantai on kevyempi ja lauantain toinen harjoitus jää pois. Jos yleensä perjantaina ja lauantaina uitaisiin yhteensä 15 - 20 km niin kilpailuviikonloppuna määrä jää lukemiin 3 - 6 km. Kilpailuista saa kylläkin toisella tavalla arvokkaita ärsykkeitä mutta harjoittelun määrään tuleva lovi on aikamoinen. Kilpauimari ei kuitenkaan voi menestyä ilman riittävää harjoitusmäärää altaassa.

Seuraavina viikkoina tarkoitus on saada kilometrejä alle, laatua unohtamatta. Nopeuskin pitäisi säilyttää mukana. Haasteellista hommaa kuten aina mutta kuitenkin toteutettavissa. Harjoittelun määrän lisääntyminen on hyvä juttu ja toinen hyvä juttu on se ettei tarvitse lähiaikoina reissata minnekään. Tulee oltua enemmän kotona. Voi ehkä saada jopa joitain asioita tehtyä, jotka odottavat vuoroaan. Kuvia seuran sivuille, testien puhtaaksikirjoittelua, ennätysten päivitystä, sykealueiden tarkastelua, kausisuunnitelman hienosäätöä...ym.

Lisäksi mitä reissaamiseen tulee niin autossa istuminen kun nyt vaan suurimmaksi osaksi on tylsää. Jyväskylästä palatessa otin kamerani autoon ja yritin saada matka-aikaa kulumaan sen kanssa. Tällaista jälkeä sain aikaan.

Pääkisat uitu

Tarkempia kommentteja kirjasin seuran sivuille uutisiin, tässä linkki: http://www.kolumbus.fi/koveve/ Aivan putkeen ei mennyt mutta hyvillä mielin kuitenkin ollaan, parempaa kohti vaan ja kevään kisoja. Ja ennen sitä on jo seuraavana viikonloppuna GP-kisat, jossa osallistun valmentajan roolin lisäksi myös kahdesti viestiin uimalla 50 VU.

Kisasta toiseen

Taas on aikaa vierähtänyt edellisestä kirjoituksesta mutta olen päättänyt olla ottamatta stressiä iltaisin tapahtuvista valmennukseen liittyvistä puuhistani. Tässä tapauksessa totuus on kuitenkin se että työ ei tekemällä lopu niin kauan kuin käyn päivätöissä. Koneella voisi istua niin paljon kuin jaksaa ja suunnitella valmennusta. Nyt on mennyt useitakin päiviä etten edes avaa konetta tultuani kotiin ja syötyäni. Kunhan olen ja lepään, vietän aikaa perheen kanssa. Elämä on tässä ja nyt ja siten haluan sen elää, enkä niin kuin pari ensimmäistä valmennusvuottani, jolloin esim. parisuhde hävisi valmennukselle 6 - 0 ajankäytön määrässä ja laadussa. Se tosin silloin ei niin haitannut koska vasta opettelimme elämään yhdessä ja toisellakin osapuolella oli omat menonsa. Edellisen kirjoituksen jälkeen uitiin mm. kotikisat, jotka menivät erinomaisesti. Ennätyksiä tuli roppakaupalla kaikilta ryhmiltä. Päävalmentajana olo oli tyytyväinen, joskin aina löytyy ja löytyi nytkin jotain parannettavaa. Omat kisani lähestyvät, ne ovat nyt neljän päivän päässä. Tein viimeisen kovan harjoituksen viime lauantaina ja nyt lepäillään, uidaan välillä kevyesti nopeushakuisesti ja odotellaan mihin asti kunto nousee. Harjoitukset sujuvat, tänään olin poikkeuksellisesti pitämässä tiistain treenin. Sarjat olivat periaatteessa yksinkertaisia mutta siinä olikin varmaan yksi syy miksi ne menivät niin hyvin. Uitavat matkat lyhenivät ja samalla vauhti kiihtyi. Tämä on yksi ryhmän harjoittelun kulmakiviä, yksinkertaisia perusharjoituksia tehtynä mahdollisimman hyvin. Maanantaina oli vakiotreeni Sampotalolla, jossa osallistujia oli normaalia vähemmän syysloman takia. Yhdistimme Roosan kanssa nuoremmat ja vanhemmat uimarit tekemään samaa lihaskuntoharjoitusta ja pelasimme myös yhdessä. Tuokin harjoitus meni mainiosti, ikäerot eivät haitanneet toimintaa. Ryhmäni tyttöjen osalta on nähtävissä selkeää kehittymistä sählynpelaajina. Kun pallo alkaa liikkua haluttuun suuntaan yhä useammin ja varmemmin on tunne erittäin tyydyttävä. Siitä minulla on paljon henkilökohtaista kokemusta tennisharrastukseni osalta. Viime sunnuntaina näin ensimmäistä kertaa satavan lunta tänä syksynä. Ensimmäinen sade jättää aina hetkeksi katselemaan, joka vuosi talven tullessa. Nyt sitä oli mukana todistamassa toinenkin silmäpari, sellainen joka näki lumisateen ensimmäistä kertaa elämässään. Hetki oli todella hieno ja se kesti pitkään. Rauhallinen sunnuntai-iltapäivä sai kruununsa.

"Kilpailukausi" käynnissä

Kouvolan kisat menivät ja omalta osalta hieman alle odotusten. Odotin kovempaa loppuaikaa mutta sitä varten olisi pitänyt uida ensimmäinen 50 m kovempaa. Toisaalta viestissä uitu 50 m kertoi että se ei olisi ehkä ollut mahdollista tuottamatta liian paljon maitohappoa, joka puolestaan olisi heikentänyt merkittävästi matkan toista puolikasta. Kisa kuitenkin teki tehtävänsä, antoi tietoa siitä missä mennään. Nyt en levännyt ihmeemmin ennen kisaa ja saa nähdä mikä on levon vaikutus tuloskunnon nousemiselle ennen pääkisaa. Tulevana viikonloppuna on taas yksi välietappi kotikisoissa, joissa osallistun taas 50 metrille viestissä. Ryhmän osalta kisat menivät ok, kuten myös muun seuran osalta. Kotikisoista tulee mielenkiintoiset seurattavat, uskon että Kouvola toimi hyvänä kenraalina kotikisoihin.

Kisojen odotusta

Huomenna Kouvolan kisat ja olo on kaikin puolin odottava ja hyvä, etenkin oman tulevan uinnin osalta. Lievä viikolla tullut olkapäävamma tuntuu paremmalta, tekniikka on ainakin treenien osalta erittäin hyvässä kunnossa, saa vain nähdä kuinka tekniikka kestää kisatilanteessa kun uidaan 95 - 100 % vauhtia koko satanen. Muutoin treeneissä ote löytyy hyvin, pyöritys ja siten voimantuotto on suhteellisen tasaista ja olen huomannut että jos heikompi vasen olkapää ( vanha rasitusvamma ) alkaa pettää niin täytyy pitää huoli että kroppa siirtyy vasemman käden otteen yli riittävän nopeasti. Muutoin voimantuotto putoaa vasemmalla ja siten myös kokonaisuudessaan liian paljon. Ei ehkä pitäisi veikata aikaa mutta otan riskin ja sanon että kropassa tuntuu löytyvän 58 sekunnin alitus. Kuinka sitten lopulta käy jää nähtäväksi. Kilpauinnissa on normaalia jos kropassa tuntuu hyvältä ja aika on surkea tai jos olo on huono niin lopputulos on hyvä. Näitä esimerkkejä on nähty useampia, myös omalla kohdalla. Ainoa epälooginen yhdistelmä tuntuman ja kellon välillä jota en ole nähnyt on huippusurkea olo - huippuhyvä tulos. Mutta suurimmaksi osaksi täytyy todeta että uimarin tuntuma ja loppuaika korreloivat keskenään aika tarkasti.

YT-neuvottelut ohi

Neuvottelut ovat ohi ja työpaikkani säilyi mutta lomautus kirpaisee kahden viikon verran. Sekään ei tunnu erityisen pahalta koska monessa kotkalaisessa työpaikassa lomautuksien pituus on ollut kuukausiakin. Irtisanomisia tehtiin firmassa viisi, joista kolme varaston puolelta, kaikki päivävuorosta, jossa itsekin olen ja jatkan nykyistä toimenkuvaani, tavaran vastaanottoa ja isompien erien siirtoa suoraan joko asiakkaalle tai hyllyyn. Loput tavarat siirtyvät hyllytysalueelle, josta tavara liikkuu 2 - 3 päivän kuluttua eteenpäin. Voisin kuvitella että noina kahtena viikkona kun olen lomautettuna voin panostaa valmentamiseen enemmän mutta aika näyttää kuinka käytännössä käy. Lomautuksien ajankohtaa ei ole vielä tiedossa. Kuva on työpaikaltani. Sunnuntaina uidaan kisat Kouvolassa. Osallistun päälajiini 100 m vapariin. En aio juurikaan herkistellä kisaa varten, pieni jumi saakin olla päällä. Tavoitteita on kaksi. 1. Kilpailutilanne on aina kilpailutilanne. Kroppaa ja korvien väliä täytyy muistuttaa miltä se tuntuu. 2. Missä mennään ? Jos loppuaika on huono, on vielä kolme viikkoa aikaa tehdä jotain asialle. Paljoa ei voi tehdä mutta jotain sentään. Jos loppuaika on hyvä mietitään silti mitä vielä voidaan tehdä. Hyvän tuloksen tullessa nousee enemmän esiin palautumisen ajoittaminen kun taas huonon tuloksen kanssa voi olla että kehittäviä harjoituksia tehdään vielä lähellä pääkisoja ja mennään pienellä riskillä ehditäänkö palautua ajoissa.

Energiaa....

...ei ole oikein löytynyt viimeiseen pariin viikkoon. Uni tulee aikaisin ja olo on iltaisin väsynyt, normaalia enemmän. Osa voi selittyä sairastelulla, tai oikeastaan sillä että en ole sairastunut. Usein kun flunssa-aalto iskee en välty siltä mutta oireeni ovat lievempiä. Muut saattavat olla kunnolla kuumeessa mutta itselläni se näkyy vain väsymyksenä. Ehkä kaksikymmentä vuotta urheilullista elämäntapaa on antanut vastustuskyvylle jotain.

Loput väsymyksestä... työ, treenausta, valmentamista uusilla, huonommilla harjoitusolosuhteilla, lapsen hoitoa... ehkä tämä ei olekaan mikään suuri mysteeri. Odotan innolla ensi kuun loppua ja pääkisojani koska sen jälkeen olen luvannut itselleni helpompaa elämää kun en treenaa itse enää niin usein. Enemmän rennompaa olemista itselle ja perheelle.

Valmennus sujuu ok vaikka sopeutuminen uusiin harjoitusolosuhteisiin on vielä käynnissä. Edelliset harjoitusolosuhteet pysyivät käytännössä samana neljä vuotta, joka auttoi rakentamaan raudanlujan rutiinin harjoituksiin. Pohja toimia oli vakaa ja varma, jonka päälle oli helppo rakentaa. Kestää aikansa ennen kuin saamme kokemusta miltä minäkin päivänä tuntuu ja mitä milloinkin kannataa tehdä. Vasta silloin saamme viikoista kaiken tehon irti.

Halliremontti aiheuttaa lisähaastetta entisestäänkin mittavaan urakkaan mutta siihen täytyy vastata. Suomesta löytyy surullisia esimerkkejä kilpauinnin tason merkittävästä laskemisestä halliremontin aikana ja jälkeen esim. Oulusta ja Porvoosta.

Viime viikonloppuna avasimme kilpailukauden ja toistaiseksi olemme koko ryhmää ajatellen tyydyttävissä asemissa tuloskehityksen kannalta. Ennätyksiä tuli ja niissä starteissa, joissa näin ei käynyt emme kuitenkaan olleet valtavan kaukana parhaasta suorituskyvystä. Luottavaisin mielin eteenpäin, on aika vetää sykemittarit esiin ja II kortti hihasta sekä heittää sekaan uimaliiton seminaarin herra Ollbrechtin suosittelemia kovan luokan mausteita.

Hänen sanomansa vahvisti aika pitkälti mihin olen jo jonkin aikaa ohjelmoinnissa pyrkinytkin. Selkeä, vahva viesti elimistölle mitä pitää kehittää milloinkin. Liian pirstaleinen ja monipuolinen ohjelma ei välttämättä kehitä kunnolla mitään, vaikka se saattaakin olla mielenkiintoinen uida. Toisaalta kuitenkin vaikka 5 x 1000 VU olisi selkeä ja vahva, kehittävä viesti elimistölle voi se olla henkiselle puolelle jotain aivan muuta. Ja henkinen puoli on tärkeämpi koska lihakset eivät tee jos mieli ei käske. Joten jälleen kerran valmentaja löytää itsensä tasapainoilemasta kahden suuren asian välillä. Mutta sitähän tämä aina on, kuten esim. rasituksen ja levon suhde.

Tämänkertainen kuva on otettu paluumatkalla uimaliiton seminaarista Vierumäeltä. Kiirettä ei ollut ja päätin pysäyttää hetkeksi ja valokuvata mielenkiintoisen näköistä kalliomaisemaa ja metsää. Metsätiellä tuli vastaan tilusten omistaja, joka oli varsin myötämielinen harrastukseeni. Myös kun kysyin edessä näkyvästä autiotalosta, jollaiset ovat aina kuvauskohteena olleet minusta kiehtovia. Hän sanoi tietävänsä talon tarinan mutta ilmeisesti se ei ole niitä onnellisimpia koska tuon sanottuaan hän jatkoi matkaansa ja toivotti hyvää päivänjatkoa. Talon lattialla oli sanomalehtiä 70 - luvun lopulta.

Valokuvausta

Valokuvauksessa minua kiehtoo sen monipuolisuus ja haastavuus. Jos ennen vanhaan todella erinomaisen ja pysäyttävän valokuvan ottaminen oli vaikeaa niin tänä päivänä se on vielä kovemman työn takana kun digikuvia tuotetaan hyvin helposti hyvin paljon.

24 h uinti oli perjantai-lauantaina ja kamera lauloi. En päässyt aivan sille tasolle mille ajattelin mutta julkaisukelpoista tavaraa kuitenkin seuran nettisivuille. Kuvia todennäköisesti odotetaan jo sinne saapuvaksi ja joskus odotusaika on varsin pitkäkin. Syy on se että kuvien laittaminen sisältää monta työvaihetta ja vapaa-aikani on edelleen vähissä.

Tässä vilkaisu työvaiheista mitä pitää tapahtua ennen kuin kuvat saapuvat seuran nettisivuille kuvagalleriaan:

1. Kuvien lataaminen koneelle. 2. Kuvien läpikäynti, epätarkkojen tai muuten epäkelpojen poistaminen. 3. Kuvien valitseminen. 4. Convertointi. Kuvaan RAW-muodolla, joten kuvat täytyy muuntaa toiseen tiedostomuotoon.

5. Kohinanpoisto. Convertoinnin jälkeen kuvan koko on 36 megatavua ja kohinanpoisto myös pienentää kuvan kokoa noin 5 megatavuun. Koon vähentyminen auttaa jatkokäsittelyssä pakkauksen osalta.

6. Kuvankäsittely. Rajaus, tarvittaessa suoristus, valoisuus, värit, kontrasti, koon muutos, terävöitys, pakkaus nettikokoiseksi noin 150 - 400 kilotavuun. Nykyään käsittelen kuvia vain sen verran kuin tarvitsee, joskus ei juuri lainkaan ja säästän siinä aikaa.

7. Kuvagallerian luonti, kuvatekstien kirjoittaminen.

8. Kuvagallerian linkittäminen nettisivuille.

9. Kuvagallerian lataaminen sivuille.

10. Kuvagallerian toimivuuden testaaminen.

Jotkin työvaiheet ovat nopeita, toiset hitaita mutta joka tapauksessa aikaa kuluu useimmiten ilta jos toinenkin. Mutta mikä tärkeintä tämä kaikki on kuitenkin mukavaa puuhaa, kunhan muistaa mennä myös jossain vaiheessa nukkumaan.

Tällä hetkellä minulla on kaksi kuvagalleriaa työn alla: kuvat suotreenistä ovat vaiheessa 6 ja kuvat 24 h uinnista vaiheessa 2.

Alla oleva kuva on otettu Tallinnassa, urheiluakatemian valmentajien matkalla. Toisena päivänä oli hieman aikaa harrastaa katuvalokuvausta, yksi lempiaiheistani.

Rahan valta

Tänään oli ensimmäinen työpäivä kolmen viikon kesäloman jälkeen. Tunti töitä jonka jälkeen palaveri, jossa kerrottiin ensi viikolla alkavista YT-neuvotteluista. Hautajaistunnelma laskeutui koko työpaikalle ja hirtehishuumori alkoi kukkia. Lomautuksia tulee varmasti ja myös todennäköisesti jonkin verran irtisanomisia.

Oma tilanteeni ? Fifty-sixty. Voin hyvällä omallatunnolla sanoa olevani yksi firman monitaitoisimmista ja ahkerimmista työntekijöistä. Mutta maailma ei ole reilu, ja monesti ahkeruuteni ja luonteenomainen täydellisyyteen pyrkimiseni on valunut enemmän tai vähemmän täysin hukkaan. Kun kaikki on tehty voi vain toivoa ja valmistautua pahimpaan.

Voi tulla taas aika kun mietin mitä kaikkea osaan ja mitä siitä voin muuttaa rahaksi. Ja nyt jos koskaan tiedän mitä ja ketä varten sen teen.

Mukavuudenhalua osa III

Lauantain treeni oli raskas vetää, uimme testejä. Koko ajan piti olla tarkkana kellon kanssa, kirjata ajat ylös ja pitää huoli että kaikki paikalla ollutta yhdeksän uimaria tekivät oikeita asioita. Kotiin tultuani olo oli aika kuitti. Oma vikani, pitää ensi kerralla organisoitua vielä paremmin. Valmennustyylini on aika yksityiskohtainen ja siksi raskas. Jos tämä syyskausi olisi maalaus minun pitäisi ehkä vaihtaa ohuesta kärpänkarvasiveltimestä telaan. Ainakin välillä.

Olen tämän tiennyt aina mutta jotenkin en ole saanut aikaiseksi: kukaan ei tule antamaan minulle enemmän vapaa-aikaa. Se pitää tehdä itse. Päätin että jatkossa keskiviikko, viikon toinen valmennuksesta vapaa päiväni on tästä edes päivä, jolloin en tee mitään uintiin liittyvää. Tähän mennessä olen keskiviikkoisin tehnyt yleensä jotain suunnittelua valmennuksen eteen, se saa nyt jäädä. Saatan itse treenata jollain tapaa mutta mielentila siinä puuhassa on hyvin erilainen.

Ja mitäs tuossa kalenterissa näkyy ensi keskiviikon kohdalla... Tapaaminen selkäklinikalla valmennusprojektin merkeissä ja seuran kokous... No aloitetaan sitten seuraavana keskiviikkona. Jos lähtisi vaikka lähimetsiin koiran kera valokuvaamaan, se rentouttaa. Ohessa yksi moiselta reissulta otettu kuva.

Mukavuudenhalua osa II

Ryhmäni treenaa keskiviikkoisin Larin ryhmän kanssa, jolloin minulla on vapaapäivä harjoituksien vetämisestä, suunnittelutyö yms. sen sijaan on aika lailla päivittäistä.

Oma treeni tänään oli juoksulenkki koiran kanssa. Autolla ensin lenkin alkupäähän ja sitten kohti uutta tuntematonta reittiä. Satoiko lenkin aikana ? Sanotaan näin että kotiin tullessa "-märkä kuin uitettu koira" sopi meihin molempiin. Jos taivaalta tullut edessä näkyvä harmaa matto ei jotain osaa vaatteistani kastellut niin sen hoitivat kapean polun viereltä kurkottaneet oksat ja lehdet. Mutta tiesin kastuvani ja nimenomaan halusin lähteä siihen säähän juoksemaan.

Joku väsynyt tihkusade ei olisi voinut vähempää kiinnostaa mutta tämänpäiväinen myrsky: mahtavaa. Hienoa vastapainoa kaikille leppoisille hellepäiville. Metsä tuntuu olevan kuin elossa kun kova tuuli puhaltaa puut kohti. Koiraa ilma ei tuntunut haittavaan, ehkä siksi että juoksuvauhti oli sateen piiskaamana yllättävän kova ja vauhdikas meno on aina hänestä varsin kivaa.

Samalla lenkillä tuli testattua myös uusi juomapullovyö, jota etsiskelin jonkin aikaa seuraavanlaisista vaihtoehdoista:

1. Urheiluliike 35 €

2. Nettikauppa 14 €

3. Tavaratalon alekori, normaali vyölaukku 3 €. Päädyin viimeiseen, toimii riittävän hyvin kunhan on paikallaan ollessa epämukavan tiukalla, jolloin se on juostessa sopivan tiukalla. Nyt voi ottaa juomaa mukaan, josta riittää sekä itselle että koiralle ja puhelinkin mahtuu toiseen taskuun. Tarkoitukseni ei ole olla treenatessa tavoitettavissa mutta jos vaikka tulee mörkö ja pitää soittaa apua.

Moni ei olisi lähtenyt myrskyyn juoksemaan koska kastuminen ei ole mukavaa. Kieltämättä en itsekään erityisemmin nauttinut märistä sukista ja kengistä, jotka kestivät kuivan tuntuisina noin kaksi minuuttia lenkin alusta. Mutta tiesin nauttivani enemmän siitä tunteesta kun saan koneen kunnolla käyntiin ja kisaan itseäni, koiraa ja säätä vastaan. Minulle se on mukavaa, haasteen läsnäolo.

Kuinka saada tuota asennetta valmennettaviin ? Kysyn sitä itseltäni enemmän yleisellä tasolla kuin nykyistä tilannetta pohtien sillä samaa asennetta löytyy nykyisestä ryhmästäni hyvin. Joka tapauksessa, olin erittäin tyytyväinen tämän päivän harjoitukseeni ja se jätti hyvän fiiliksen. Ainoa mikä kaduttaa on että en tajunnut ottaa autolle kuivia vaihtovaatteita. Olisin helposti voinut vaihtaa vaikka koko vaatekerran, olin todennäköisesti ainoa ihminen metsässä parin kilometrin säteellä. Kuva on lenkkimaastojen tienoilta, maisema näytti aika lailla tältä, auringonpaisteen tilalla oli vain kaatosade.

Mukavuudenhalua

Eilen omassa treenissäni uidessani tulin päätyyn ja totesin mielessäni; nyt voisi laittaa lätkät käteen ja uida niillä. Siinä vaiheessa olin uinut jo useamman reipasvauhtisen vinstan ja rasitus painoi jo jonkin verran. Halusin tunteesta pois, lätkät laittamalla tietäisin uivani rennommin, olo tuntuisi mukavammalta. Jätin lätkät laittamatta ja jatkoin sarjaa ja jopa kiristin vauhtia. En antanut itseni astua mukavuusalueelle. Mitä kestävyysominaisuuksien kehittämiseen tulee niin valmentajan täytyy viedä valmennettavansa säännöllisesti riittävän pitkäksi ajaksi epämukavuusalueelle, jotta kestävyysominaisuuksissa saadaan aikaan kehittymistä. Onnistuin siinä nyt itse kun en antanut rasituksen laskea. Mukavuusaluettakin kuitenkin tarvitaan. Se on yksi osa valmentajan työkaluja, joiden välillä haetaan jatkuvasti optimaalista tasapainoa. Välillä rasituksen tulee olla hyvinkin voimakasta mutta välillä asioiden täytyy tuntua myös mukavilta, helpoilta. Tekniikka on uinnin tärkein ominaisuus ja sen harjoittelussa mukavuusalue nousee arvoonsa. Etenkin jos harjoitellaan jotain uutta asiaa tuntuu oppi menevän tehokkaammin perille jos se on myös mukavaa. Tätä kautta rakennetaan tekniikalle hyvä pohja, jonka pitää toimia myös kisatilanteessa kun olo on lajin loppuosuuksilla epämukava.

Erään elämän ensimmäiset juhlat

Talo täynnä lähisukua, kummeja, ystäviä, yksi kaapuun pukeutunut virkaatekevä sekä yksi hämmentynyt päivänsankari, joka nimettiin Ronja Eveliinaksi. Myös vartiopäällikkö oli hieman hämmentynyt mutta onneksi valtaosa oli aikaisemmin tavattuja ihmisiä.

Tänään ei siten treenattu ryhmän osalta eikä itsekään mutta huomenna sitten taas levänneellä kropalla töihin.

Kuvassa Ronja kummisetänsä sylissä.

Treenit alkaneet

Ryhmän harjoitukset ovat alkaneet, takana on jo yksi viikko. Samoin omat harjoitukseni ovat toden teolla alkaneet. Olen koko ajan juossut koiran kanssa ja tehnyt jonkin verran punttia mutta nyt olen alkanut jälleen uida. Jos päätavoite on Mastersien SM-kisat lokakuun lopussa niin uintikuntoa ei yksinkertaisesti saa pelkällä juoksulla ja puntilla vaikka yleiskunto oliskin noiden harjoitusmuotojen myötä hyvä. Uintikunto on asia erikseen.Treenaan nyt myös säännöllisemmin, joka on ehdoton edellytys kunnon kehittymiselle.

Lisämotivaatiota saadakseni julkistan harjoituspäiväkirjani, linkki löytyy seuran sivujen päävalmentajan palstalta, sieltä jostain kuusipuiden lomasta. Lähtötilanne on hyvä, testiuinti antoi ajaksi 1.01 eli siitä pitäisi saada kolmessa kuukaudessa noin kaksi sekuntia pois niin tavoite minuutin alittamisesta täyttyisi. Harjoituspäiväkirjassa löytyy merkittynä syksyn aikana tulevia kisoja. Osallistun varmasti joihinkin, tuskin kaikkiin, riippuu hyvin pitkälti siitä minkälaiset lajit kisoissa on.

Treenit saavat hyvän alun kun olen seuraavat kolme viikkoa kesälomalla. Kun katson harjoituspäiväkirjaani niin se on vielä tällä hetkellä hyvin pieni osa siitä mitä uitan ryhmälleni. Mutta kilpaurheilussa ei ole kyse siitä kuka treenaa eniten. Kyse on siitä kuka treenaa fiksuimmin. Ja mikään treenimäärä ei hyödytä urheilijaa jos siitä ei palaudu. Tästä se lähtee...

Kuvassa juoksulenkkikumppanini tekee omia treenejään, kuka sitä aina jaksaisi pelkkää juoksemista tehdä, välillä pitää lentää.

Syksyä kohti

Tänään ilmestyi uusi Uinti-lehti ja valokuvani oli kannessa. Hieno tunne, tähän pitää pyrkiä uudestaankin. Lehdessä oli myös syksyn SM-kisojen kutsuja. IKM-kisat, GP:t ja Mastersien pitkän radan SM-kisat. Katselin viimeeksi mainitun lajivalikoimaa ja mietin mihin lajeihin osallistun. Todennäköisesti vain 100 ja 50 m vapaata. Tavoitteena on voittaa 100 m vapaata viidennen kerran peräkkäin. Haaste on todella kova koska kisat ovat samalla myös pohjoismaiden mestaruuskilpailut, joten osallistujia on varmasti normaalia enemmän ja uskoisin kaikkien osallistuvien harjoittelevan normaalia paremmin kun panokset ovat suuremmat. Huomattavaa lisähaastetta tuo kun en oikein vielä tiedä missä välissä harjoittelen kyseiseen kisaan. Vapaa-aika on entistä tiukemmassa perheenlisäyksen myötä, joka kaiken lisäksi pitää meitä välillä öisin hereillä eli palautuminen rasituksesta tulee olemaan aikaisempaa vaikeampaa. Mitä tehdä ? Ainoa ratkaisu, jonka olen löytänyt tilanteeseen on erinomaisen hyvä harjoittelun suunnittelu. Aiempina vuosina en ole suunnittellut suuremmin omaa harjoitteluani, olen keskittynyt vain valmennettavieni ohjelmien suunnitteluun. Itse olen harjoitellut lähinnä fiilispohjalta, sen verran mitä jaksaa. Nyt asia täytyy hoitaa toisin. Täytyy suunnitella harjoitukset niin että palautuminen niistä varmasti onnistuu, jopa yöllisten kiljunta-herätysten kera. Kisat käydään siis pitkällä radalla ja satasella aikatavoitteeni on uida alle minuutin. Viidelläkympillä 26,0 - 26,5. Minulla on Vantaalta hyvät muistot, kisojen oltua siellä viimeeksi 2006 satasen aikani oli 58,82 joka on yksi parhaista koskaan uimistani satasista. Kuva on IKM-uintien lauantailta, jolloin seurasin kisoja Live Timing-palvelusta netin kautta. Suosittelen, yllättävän jännää seurata kisoja noinkin, tosin pelkät väliajat eivät ehkä anna niin paljon viihdykettä muille kuin mitä ne antavat valmentajalle.

Paluu tulevaisuuteen

Tänään alkaa kesän viimeinen SM-tason kisa, eilen oli viimeinen harjoitus. Tunnelma on aina yhtä mielenkiintoinen kun tajuaa että nyt ei voi enää tehdä mitään. Teimmekö kaiken niin hyvin kauden aikana kuin olisi voinut tehdä ? Tällä hetkellä henkilökohtainen tunnetila asian suhteen on hyvä ja luottavainen, mikään isompi ratkaisu kauden aikana ei kaduta eikä tunnu siltäkään että kauden läpi harjoituksissa vedettyyn punaiseen lankaan olisi jäänyt löysää. NSM / SM-kisat menivät aika lailla odotetusti, nyt vielä nämä IKM-uinnit jäljellä. Samalla kun seuraan viikonlopun kisoja perjantain ja lauantain osalta netistä ja sunnuntaina paikan päällä on kuitenkin samalla, valmentajan päässä hiljalleen menossa siirto normaalitilaan, paluu tulevaisuuteen. Valmentaja asuu tulevaisuudessa. Hänen täytyy tietää mitä tapahtuu ensi kaudella, ensi kuukautena, ensi viikolla ja mitä tapahtuu huomenna. Harjoituksen aikana ajatus on useimmiten voimakkaasti juuri sillä hetkellä tapahtuvissa sekuntikellon sadasosissa ja uimarin tekemissä uintiliikkeissä mutta samalla valmentajan täytyy tietää mitä tapahtuu tämän toiston, tämän sarjan jälkeen ? Vedetäänkö vielä yksi ? Tämä sarja meni alle tai yli tavoitteiden, mitä tehdään harjoituksen loppupuolella olevalle toiselle kovalle sarjalle ? Vuosi, kuukausi, viikko, päivän treeni, treenin sarja, sarjan toisto. Ja ne kaikki liittyvät toisiinsa. Mutta onneksi ne kaikki palvelevat yhtä ja samaa päätavoitetta, joka on asetettu ennen kauden alkua. Jokaisella mainitulla asialla voi olla oma tavoitteensa mutta päätavoite, useimmiten kauden päättävä pääkilpailu nitoo kaiken yhteen ja antaa toiminnalle yhden ison, lihavoidun ja alleviivatun otsikon. Ryhmäni osalta kausi ei ole vielä päätöksessään mutta minulla on jo aloitettuna syksyn kausisuunnitelma. Siitä löytyvät jo kilpailut, testit ( kotihallissa tehtäviä ) ja teemakin tulevalle syksylle on jo tiedossa. Uuden kauden alla on jälleen aika tunnistaa harjoittelun vahvuudet, säilyttää ne sekä hylätä asiat, joista ei tunnu olevan suurempaa hyötyä. Tavoitteena on saada harjoitusohjelmat siihen pisteeseen, jossa kaikella harjoituksissa tehdyllä on oma, tarkka harjoitusvaikutuksensa. Kuvassa mietitään juuri tuota kaikkea ja suunnitellaan SM-kisojen viimeistelyharjoituksia.

1 + 1 = 3

Huhtikuun loppu 2008. Jyväskylän leiri on päättynyt ja lähden lomalle Madeiralle avopuolisoni kanssa. Viikon loppupuolella olemme syömässä ravintolassa ja tulen sanoneeksi keskustelun aikana haluavani jossain vaiheessa lapsia. Tieto yllätti hänet, itse luulin hänen tietäneen sen.

Kesä 2008. "-Lopetanko pillereiden syönnin vai uusinko reseptin ? " minulta kysytään. Nyt minut oli yllätetty. Sanoin jossain vaiheessa, nytkö pitää päättää ? Älä uusi.

Lauantaiaamu 25.10.08 Herään aikaisin, edessä on ajomatka Turkuun Mastersien pitkän radan SM-kisoihin. Viimeiset unenrippeet eivät pyyhkiydy hellästi pois silmäkulmista, ne potkitaan sieltä metallikärkisellä maihinnoususaappaalla: "-Minä olen raskaana !" minulle huudetaan innostuneesti vessasta sännätessä. Okei, heräsin. Koko viikonlopun katselen kisoissa olevien uimareiden lapsia täysin uusin silmin. Onnistun kuitenkin voittamaan 100 VU mestaruuden neljännen kerran peräkkäin.

15.12.08 Keskussairaalan ultraäänihuone on hämärä ja hiljainen. Samassa tuon hiljaisuuden leikkaa tasainen syke ja liikkuva hahmo. Siinä hän on. Aivan oikea ihminen, lapsemme. Hetki on elämäni pysäyttävin.

Joulu 2008. Mustavalokuva saa äitini, siskoni ja appi-isäni kyynelehtimään ja muut tiedon saaneet liikuttumaan muutoin. He näkivät saman minkä me näimme pari viikkoa aikaisemmin. Nyt vain tulosteena eikä niin kuin me livenä ultraäänilaitteen ruudulla. Kevät 2009. Odotusta. Välillä viikot lentävät, tunne vaihtelee odottavasta "-tulisi jo kesäkuu" fiiliksestä epäröivämpään "-olemmeko me todella valmiit" tunnelmaan.

Kesäkuu 2009. Viimeinen ultra, lapsi on perätilassa eikä kannata kääntää. Lapsi tulee maailmaan leikkauksella. Odotus saa aivan uusia vivahteita. Nyt tiedämme päivän, ja tavan. Luotan todella paljon Suomen terveydenhuoltoon mutta silti ajatus leikkauksesta pelottaa minua. Ainakin vähän. Ehkä olen katsonut liikaa sairaalasarjoja tv:stä, jotka eivät toimi ilman draamaa. Leikkauspäivä on 16.6. Sunnuntai 14.6. Puolisoni panikoi, itkee ja on pelokas. Itse olen hyvässä kuosissa, oloni on jotakuinkin normaali. Olen lähellä, kuuntelen, juttelen ja valan itseluottamusta. Onnistun ainakin jossain määrin.

Maanantai 15.6. Todellisuus iskee naamaan heti herätessäni kun jalkani osuvat makuuhuoneen lattiaan. Se on huomenna. Menen töihin, jossa onneksi riittää hommaa ja paljon, koska hetkinä jolloin ehdin ajatella huomista vatsaani vääntää, mikään ei ole koskaan jännittänyt minua näin paljon. Menen töistä suoraan kotiin, jännitys on yhä valtavan kova. Puolisoni on hyvällä päällä, itse voisin romahtaa hetkenä minä hyvänsä. Hänen tehdessä ruokaa keittiössä kasaan itseäni hakemalla tukea koirastamme, jota halaan ehkä kovempaa kuin mitä pitäisi.

Ruoka on hyvää, lähden takaisin töihin koska unohdin ajatuksissani treenivihkoni sinne. Muistan illan ohjelman aika hyvin ulkoa mutta tuntuu että nyt tarvitsen kaiken tuen mitä voin saada treenin vetämiseen ja vihkosta voisin katsoa suoraan mitä tänään tehdään. Saavun hallille ja teemme erinomaisen hyvän II+ treenin. Lopuksi sanon uimareille että en mene takuuseen seuraavien päivien valmennuksen tasosta, kun en voi tietää mikä silloin on oma henkinen tilani.

Ilta kotona menee hyvin. Vedätämme molemmat hieman nukkumaan menoa. Uni tulee, yllättävää kyllä.

Tiistai 16.6. Aamu. Eilinen valtava jännitys on nyt paljon pienempi, olo on levollinen. Panikoimme molemmat ennen varsinaista leikkauspäivää, hyvä näin. Olemme sairaalassa klo 7.15 ja valmistelut alkavat hiljalleen. Verinäytteitä, tippa, asujen vaihtoa... ja odottelua. Teemme yhdessä ristikoita kunnes hoitaja tulee hakemaan puolisoni leikkaussaliin. Jään odottamaan kunnes minutkin haetaan mukaan ja teen NSM / SM - ryhmän viimeistelysuunnitelmaa. Pian hoitaja palaa ja ottaa minut mukaansa leikkausosastolle. Saan vihreiden vaatteiden kruunuksi vihreän hiusmyssyn, kun taas käytävällä vastaan tulevilla kirurgeilla on kuvioituja huiveja päässään.

Minut pyydetään istumaan sängylle leikkaussalin ovelle. Yläreunassa on lasi, josta näen useita henkilöitä liikkumassa salissa. Vatsanväänteet ovat palanneet, hengitän epämääräisesti, syke on mitä sattuu, olo on heikko. Anestesialääkäri tulee hakemaan minua, kysyy vointiani ja käskee minua olemaan pyörtymättä. Toivottavasti pystyn täyttämään tuon toiveen. Astun sisään ja istun tuolille puolisoni pääpuoleen, sermi estää näköyhteyden leikkausalueelle. Oletin hänen olevan lääketokkurassa mutta hänen silmänsä ovat kirkkaat ja tajunnan taso mitä ilmeisemmin normaali. Selkäydinpuudutus on vain vienyt tunnon kainaloista alaspäin.

Leikkaus alkaa, silitän hänen päätään ja pyrin juttelemaan niitä näitä ja epäonnistun säännöllisesti kun hätkähdän jonkin instrumentin kilahtaessa tai kun hänen vartalonsa heilahtaa lääkäreiden käsittelystä. Seuraan vieressä olevien leikkauksen näkevien hoitajien reaktioita. Heidän ilmeensä on tyytyväinen. Ja sitten kuulemme äänen. Se on lapsen itkua, joka pudottaa kivireen selästäni vieden samalla vatsanväänteeni. Katsomme toisiamme tyytyväisenä ja kuuntelemme, lastamme kapaloidaan. Ja sitten näemme hänet. Silmäkulmani kostuvat, tunne on jotain aivan käsittämätöntä, siinä hän on, tyttäremme.

Puolisoni jää ommeltavaksi leikkauspöydälle, kätilö kysyy haluanko kantaa lapsen hoitohuoneeseen. En saa sanaa suustani, olo on vielä varsin heikko, tunnemyrsky vyöryy vielä ylitseni. Kätilö hymyilee ymmärtävän näköisenä ja kantaa lapsen hoidettavaksi. Seuraan perässä ja tuijotan lastamme niin kuin en olisi vauvaa koskaan nähnytkään. Puhdistus on nyt tehty, on aika palata hetkeksi äidin rinnalle, ihmettelemme yhdessä maailmaa. Lopulta tulee aika lähteä, ojennan käteni ja nostan lapseni ylös, oloni on jo parempi ja voimani ovat palanneet.

Loppupäivä menee osastolla, perheenä, ihmetellen. Olo on väsynyt, puulla päähän lyöty mutta yhtä kaikki onnellinen. Tervetuloa maailmaan tyttäreni.

Ryhmän merkitys

Löysin tällaisen julkaisemattoman tekstin muokatessani blogiani luettavampaan tekstikokoon. Olen ottanut vuosien mittaan satoja valokuvia treeneissä ja kisoissa. Tein ryhmäni toimintaan liittyvän kuvakoosteen musiikkivideon muodossa. Projekti oli mielenkiintoinen, taas oppi uusia asioita median ja tietotekniikan maailmasta. Alussa kokosin kuvia eri kansioihin. Jokaisella uimarilla oli oma kansionsa ja sen lisäksi oli yhteiskuvakansio, johon päätyivät kaikki kuvat joissa oli kaksi tai useampi uimari. Tuo kansio oli ylivoimaisesti suurin. Kuvat kertovat paljon ryhmän olemuksesta ja keskinäisestä viihtyvyydestä. Jälleen kerran yllätyin siitä kuinka suuri merkitys itse ryhmällä on tässä mitä armottomimmassa yksilölajissa. Ryhmähenkeen ja sen kehittämiseen kannattaa panostaa sillä hyvä ryhmähenki kantaa yllättävän suurella voimalla läpi vaikeimpienkin karikoiden niin harjoituksissa kuin kilpailuissa. Kuten esim. syksyllä 2007 ryhmä ui ensimmäisen kerran sykeohjatun 4 km pitkän II sarjan. Se tarkoittaa kutakuinkin samaa kuin 1,5 tuntia juoksua sykkeellä 160-170. Maaliin tullessa ryhmästä välittynyt onnistumisen tunne oli niin vahva että muistan sen vielä tänäkin päivänä. Hyvä ryhmähenki auttoi sarjan onnistumisessa ja sen jälkeen porukka oli henkisesti yhä vahvempi. Oli saavutettu jotain suurta, johon ei välttämättä uskottu pystyvän.

Täydellisen tekniikan metsästys

Yksi mielenkiintoisimpia asioita valmennuksessani on kahden keskiset tekniikkasessiot. Pitäisi organisoida valmennustani niin että voisin tehdä niitä enemmän. Uimari ui, minä katson, kysyn asioita, saan vastauksen, keskustelemme, uidaan uudestaan. Tekniikassa ei tarvitse olla mitään vikaa että sessio tehdään. Parhaankin lajin tekniikkaa täytyy huoltaa ja ylläpitää, tehdä kokeiluja ja pyrkiä tekemään siitä parempi. Joskus tekniikassa taas on vikaa ja monesti uimari tai minä emme tiedä mikä on vialla. Eikä tarvitsekaan tietää. Kokeilemme eri asioita ja valitsemme sen mikä toimii parhaiten. Juhani Tammisen sanoin: KISS. Keep It Simple Stupid. Uinnin tekniikan osalta tämä yksinkertaisuuden periaate tarkoittaa minulle kahta asiaa: maksimoi eteenpäin vievän voiman tuottaminen ja minimoi vastus. Katson uimarin uintia ja mietin mikä siinä näyttää järkevältä ja mikä ei. Mikä on loogista. Jos en tiedä, kokeillaan. Kyllä se paras ohje sieltä selviää. Edellisessä kirjoituksessani kirjoitin ärsykkeen vaihteluista taitoharjoittelussa, jonka uskon olevan sitä hyödyllisempää mitä nuorempi uimari on kyseessä. Vanhemmilla uimareilla on kuitenkin vakiintunut tekniikka, johon tulee tehdä muutoksia maltilla, jottei kilpailukyky katoa täysin ja syö uimarin itseluottamusta mennessään. Yhtä kaikki, tekniikka on uinnin tärkein ominaisuus ja ehdottomasti haastavin kehitettävä. Ne muut ( fyysiset ) ominaisuudet sitten ovat muuten kestävyys, nopeus, voima ja liikkuvuus. Näihin sitten vielä psykologinen ja sosiaalinen ulottuvuus lisäksi. Sarkaa riittää...

Virheitä ?

Pitäisi voittaa lotossa, jotta voisin ryhtyä kokopäiväiseksi uintivalmentajaksi. Silloin voisi perehtyä kaikkeen toden teolla, tutkia ja kokeilla, opiskella. Tällä hetkellä lukemistossani on uintikirjallisuutta Yhdysvalloista. Vaikka koen maan aikaisemmin harrastaman politiikan varsin vastenmieliseksi niin uintivalmennusta siellä on osattu ja osataan edelleen. Kirjoissa on paljon hyvää asiaa mutta uusin suuri ajatus tuli kun liityin Suomen Valmentajat ry:n ja sain samalla luettavakseni Sami Kalajan jutun Valmentaja-lehdessä 1/2009. Aina joskus joku valmentaja tai tutkija urheilun alalla heittää asiat päälaelleen, näyttää asiat täysin uudessa valossa tai tekee jostain hyvin perinteisestä jotain täysin uutta. Ne ovat jännittäviä hetkiä. Nyt kyseessä on listan ensimmäinen. Perinteinen ajattelu on heitetty päälaelleen, itsestäänselvä asia on kyseenalaistettu. Saksalaisen professori Wolfgang Schöllhornin tutkimuskohteena on ollut differentiaalioppiminen taitoharjoittelussa, kuten esim. palloilun potkuissa, lyönneissä, kiinniotoissa ym. Perinteinen taitoharjoittelu lähtee siitä että on olemassa optimaalinen malli eli paras mahdollinen tapa suorittaa noita asioita ja tätä tavoitellaan. Jos suoritus poikkeaa optimaalisesta mallista se katsotaan virheeksi. Virheiden määrää pyritään minimoimaan toistoharjoittelulla pyrkien koko ajan optimaalisen mallin suoritukseen. Differentiaalioppimisen perusolettamus on se että kahden täysin samanlaisen suorituksen tekemisen todennäköisyys on häviävän pieni. Toisin sanoen kun palloa potkaistaan kaksi kertaa niin potkut mitä suurimmalla todennäköisyydellä ovat erilaisia, vaikkakin vain vähän. Differentiaalioppimisessa liiketehtävät vaihtuvat koko ajan, joka pakottaa elimistön sopeutumaan aina uudelleen, jolloin seurauksena on vahvistunut keskushermoston reaktio. Ajatus on kiehtova ja minulle uusi. Olen aina lähtenyt liikkeelle tekniikan opettamisessa optimaalisesta mallista ja tutkinut millä tavoin uimarin toiminta poikkeaa tuosta teoreettisesta parhaasta tavasta uida, mitkä ovat uimarin virheet. Olen kuitenkin pyrkinyt katsomaan uimareita yksilöllisesti ottaen huomioon mm. erot liikkuvuudessa mutta lähtökohta on ollut kaikille sama ja tulee todennäköisesti olemaankin koska jostain pitää lähteä, saada nollapiste. Täytyy kuitenkin muistaa että lajimme on hyvin erilainen kuin palloilulajit, jossa tilanteet muuttuvat salamannopeasti. Tavoitteet ovat täysin erilaiset. Palloilussa peliväline tulee toimittaa salamannopeasti johonkin suuntaan kun taas meidän lajissamme täytyy vartaloa liikuttaa mahdollisimman nopeasti tietty matka tietyllä tavalla suhteellisen vakioiduissa olosuhteissa. Lisäksi kestävyys näyttelee lajissamme paljon suurempaa osaa kuin palloilussa, kysykää vaikka Raimo "hidas jalka, loistava peliäly" Helmiseltä. Jota olen muuten hieronut Vierumäellä 2003 hänen ollessa Leijonien MM-kisoihin valmistautuvassa leiriryhmässä. Samassa pukukopissa oli muuten Teemu Selänne, Saku Koivu, Ville Peltonen ym. Lajimme kestävyysvaatimuksesta johtuen emme mielestäni voi harrastaa differentiaalioppimisen kirjavuutta täysin rinnoin, vaihdella ärsykettä jatkuvasti. En usko että tulemme koskaan näkemään menestyvää kilpauimaria, joka ei kelaa harjoituksissaan, eli ui määrällisesti paljon "tylsiä" sarjoja. Tuohon tylsyyteen voidaan kuitenkin vaikuttaa paljon ohjelmoinnilla ja toteutustavalla, jotka ovat valmentajan vastuulla. Uskon kuitenkin että differentiaalioppimisen perusajatuksessa voisi olla lajillemme annettavaa eniten taitoharjoittelussa. Silloin kun esim. opetellaan uutta tekniikkaa. On olemassa optimaalinen malli, joka ei siis mielestäni ole huono asia. On hyvä olla jokin looginen lähtökohta. Ihmiskeho kuitenkin käyttäytyy vedessä loogisesti, veden nosteen ja painovoiman lakien mukaan. Tuosta mallista on hyvä lähteä eteenpäin, ottaa huomioon uimarin ruumiinrakenne ja sen toiminta, useimmiten uimarin liikkuvuus. Tästä jatketaan ottamalla uusi opeteltava asia käsittelyyn mutta jospa ei tehtäisi harjoitteita pyrkien pelkästään optimaaliseen malliin ? Tehdään samaa harjoitetta mutta ärsykettä rohkeasti vaihdellen. Esimerkki: Kalervo 10-vuotta opettelee rintauintikäännöstä. Perinteinen malli: vanhempi uimari näyttää kuinka käännös menee. Kalervo yrittää ja valmentaja katsoo mitkä asiat poikkeavat Kalervon suorituksessa optimaalisesta mallista eli mitkä ovat suurimmat virheet. Valmentaja kertoo Kalervolle virheistä ja käskee tekemään uudestaan pyrkien välttämään virheitä. Differentiaalisen oppimisen malli: vanhempi uimari näyttää kuinka käännös menee. Kalervo yrittää ja valmentaja katsoo. Käännös oli teknisesti täyttä kuraa mutta tärkein tavoite täyttyi: Kalervo onnistui kääntymään. Valmentaja käskee tekemään uusia käännöksiä: - toisen kyljen kautta - keskellä allasta, ponnistamatta siis seinästä, sekä vasemman että oikean kyljen kautta - keskellä allasta, ponnistamatta seinästä, molempien kylkien kautta ja veden alla - keskellä allasta 10 kääntymistä putkeen - seinän lähellä, joka toinen kääntyminen tulee seinään, joka toinen ei - keskellä allasta, kädet selän takana - jne.... - viimeisiksi normaaleja käännöksiä ottaen huomioon uinnin säännöt Perinteinen malli saa todennäköisesti Kalervon käännöksen nopeammin kisakuntoon mutta differentiaalinen malli tekee ehkä Kalervosta yleensä ottaen paremman kääntyjän, joka voitaisiin myöhempinä vuosina jalostaa huippukääntyjäksi. Ehkä, en tiedä, ei ole kokemusta mutta aion ottaa selvää. Perinteistä toistomallia tarvitaan varmasti kestävyysharjoittelun lisäksi myös taitoharjoittelussa mutta uskon että differentiaalioppimisen usein tapahtuva ärsykkeen vaihtelu voisi olla omiaan kehittämään etenkin nuorempia uimareita ja heidän motorista kehitystään. Go Kalervo go.

Yksi uimari vähemmän

Tänään yksi uimari ilmoitti käytännössä lopettavansa. Osasin odottaa sitä ja sanoin että vaikka nyt ei uinti nappaa niin hän voi joskus palata niin halutessaan, ovi ei sulkeudu lopullisesti. Tiesin tuon päätöksen tulevan jossain vaiheessa mutta siitä huolimatta uutinen veti yllättävän haikeaksi. Takana on kuitenkin useampi yhteinen vuosi ja niissä monia hyviä hetkiä, mutta myös huonoja hetkiä löytyi. Ehkäpä uutisen aiheuttama yllättävä haikeus kertoo kuitenkin siitä että hyviä hetkiä oli huonoja enemmän. Silloin jotain on tehty oikein.

Blogi siirtyy

Blogini siirtyy tänne koska haluan antaa lukijoille mahdollisuuden vuorovaikutukseen kysymysten tai kommenttien kautta.