365.

Vuoden viimeinen päivä, ja se on ollut raskas vaikka Espoossa ei olisikaan murhattu viittä ihmistä. Rakas perheenjäsen, kavereista parhain, jonka uskollisuudelle ei taida oikein mikään vetää vertoja pääsi tänään leikkaukseen. Yleensähän leikkauksesta sanotaan että joutui sellaiseen mutta minusta on kuitenkin onni että näin osaavaa ja ammattitaitoista eläinlääkintää löytyy. Jotain parannettavaa keksin kuitenkin heidänkin toiminnastaan mutta en tiedä onko se oleellista tai järkevää. Voi olla että he ovat määrittäneet oleellisen ja järkevän keskittämällä voimavaransa eläimen hoitoon ja eivät niinkään ota huomioon omistajaa, joka saattaa järkyttyä kun eläin näyttää ja tuntuu kuin kuolevan kun nukutusaineet alkavat toimia. Vaikka järki sanookin että näin tämän kuuluukin mennä ja mitään hätää ei ole. Mutta ehkä tuon ajatuksen ammattilaiset olisivat voineet vahvistaa lauseella tai parilla ja jatkaa sitten varsinaista hoitoaan. Niin tai näin, odotan kesää yhä kovemmin vaikka olenkin suuri talven fani. Odotan kesää läheisessä metsässä, jossa haluan nähdä tyttäreni kävelevän kanssani. Nyt mennään vielä kontaten. Ja tilaa metsässä on myös muillekin. Eräälle, jonka kanssa voi todistaa täydellisen puhdasta liikunnan riemua.