1 + 1 = 3

Huhtikuun loppu 2008. Jyväskylän leiri on päättynyt ja lähden lomalle Madeiralle avopuolisoni kanssa. Viikon loppupuolella olemme syömässä ravintolassa ja tulen sanoneeksi keskustelun aikana haluavani jossain vaiheessa lapsia. Tieto yllätti hänet, itse luulin hänen tietäneen sen.

Kesä 2008. "-Lopetanko pillereiden syönnin vai uusinko reseptin ? " minulta kysytään. Nyt minut oli yllätetty. Sanoin jossain vaiheessa, nytkö pitää päättää ? Älä uusi.

Lauantaiaamu 25.10.08 Herään aikaisin, edessä on ajomatka Turkuun Mastersien pitkän radan SM-kisoihin. Viimeiset unenrippeet eivät pyyhkiydy hellästi pois silmäkulmista, ne potkitaan sieltä metallikärkisellä maihinnoususaappaalla: "-Minä olen raskaana !" minulle huudetaan innostuneesti vessasta sännätessä. Okei, heräsin. Koko viikonlopun katselen kisoissa olevien uimareiden lapsia täysin uusin silmin. Onnistun kuitenkin voittamaan 100 VU mestaruuden neljännen kerran peräkkäin.

15.12.08 Keskussairaalan ultraäänihuone on hämärä ja hiljainen. Samassa tuon hiljaisuuden leikkaa tasainen syke ja liikkuva hahmo. Siinä hän on. Aivan oikea ihminen, lapsemme. Hetki on elämäni pysäyttävin.

Joulu 2008. Mustavalokuva saa äitini, siskoni ja appi-isäni kyynelehtimään ja muut tiedon saaneet liikuttumaan muutoin. He näkivät saman minkä me näimme pari viikkoa aikaisemmin. Nyt vain tulosteena eikä niin kuin me livenä ultraäänilaitteen ruudulla. Kevät 2009. Odotusta. Välillä viikot lentävät, tunne vaihtelee odottavasta "-tulisi jo kesäkuu" fiiliksestä epäröivämpään "-olemmeko me todella valmiit" tunnelmaan.

Kesäkuu 2009. Viimeinen ultra, lapsi on perätilassa eikä kannata kääntää. Lapsi tulee maailmaan leikkauksella. Odotus saa aivan uusia vivahteita. Nyt tiedämme päivän, ja tavan. Luotan todella paljon Suomen terveydenhuoltoon mutta silti ajatus leikkauksesta pelottaa minua. Ainakin vähän. Ehkä olen katsonut liikaa sairaalasarjoja tv:stä, jotka eivät toimi ilman draamaa. Leikkauspäivä on 16.6. Sunnuntai 14.6. Puolisoni panikoi, itkee ja on pelokas. Itse olen hyvässä kuosissa, oloni on jotakuinkin normaali. Olen lähellä, kuuntelen, juttelen ja valan itseluottamusta. Onnistun ainakin jossain määrin.

Maanantai 15.6. Todellisuus iskee naamaan heti herätessäni kun jalkani osuvat makuuhuoneen lattiaan. Se on huomenna. Menen töihin, jossa onneksi riittää hommaa ja paljon, koska hetkinä jolloin ehdin ajatella huomista vatsaani vääntää, mikään ei ole koskaan jännittänyt minua näin paljon. Menen töistä suoraan kotiin, jännitys on yhä valtavan kova. Puolisoni on hyvällä päällä, itse voisin romahtaa hetkenä minä hyvänsä. Hänen tehdessä ruokaa keittiössä kasaan itseäni hakemalla tukea koirastamme, jota halaan ehkä kovempaa kuin mitä pitäisi.

Ruoka on hyvää, lähden takaisin töihin koska unohdin ajatuksissani treenivihkoni sinne. Muistan illan ohjelman aika hyvin ulkoa mutta tuntuu että nyt tarvitsen kaiken tuen mitä voin saada treenin vetämiseen ja vihkosta voisin katsoa suoraan mitä tänään tehdään. Saavun hallille ja teemme erinomaisen hyvän II+ treenin. Lopuksi sanon uimareille että en mene takuuseen seuraavien päivien valmennuksen tasosta, kun en voi tietää mikä silloin on oma henkinen tilani.

Ilta kotona menee hyvin. Vedätämme molemmat hieman nukkumaan menoa. Uni tulee, yllättävää kyllä.

Tiistai 16.6. Aamu. Eilinen valtava jännitys on nyt paljon pienempi, olo on levollinen. Panikoimme molemmat ennen varsinaista leikkauspäivää, hyvä näin. Olemme sairaalassa klo 7.15 ja valmistelut alkavat hiljalleen. Verinäytteitä, tippa, asujen vaihtoa... ja odottelua. Teemme yhdessä ristikoita kunnes hoitaja tulee hakemaan puolisoni leikkaussaliin. Jään odottamaan kunnes minutkin haetaan mukaan ja teen NSM / SM - ryhmän viimeistelysuunnitelmaa. Pian hoitaja palaa ja ottaa minut mukaansa leikkausosastolle. Saan vihreiden vaatteiden kruunuksi vihreän hiusmyssyn, kun taas käytävällä vastaan tulevilla kirurgeilla on kuvioituja huiveja päässään.

Minut pyydetään istumaan sängylle leikkaussalin ovelle. Yläreunassa on lasi, josta näen useita henkilöitä liikkumassa salissa. Vatsanväänteet ovat palanneet, hengitän epämääräisesti, syke on mitä sattuu, olo on heikko. Anestesialääkäri tulee hakemaan minua, kysyy vointiani ja käskee minua olemaan pyörtymättä. Toivottavasti pystyn täyttämään tuon toiveen. Astun sisään ja istun tuolille puolisoni pääpuoleen, sermi estää näköyhteyden leikkausalueelle. Oletin hänen olevan lääketokkurassa mutta hänen silmänsä ovat kirkkaat ja tajunnan taso mitä ilmeisemmin normaali. Selkäydinpuudutus on vain vienyt tunnon kainaloista alaspäin.

Leikkaus alkaa, silitän hänen päätään ja pyrin juttelemaan niitä näitä ja epäonnistun säännöllisesti kun hätkähdän jonkin instrumentin kilahtaessa tai kun hänen vartalonsa heilahtaa lääkäreiden käsittelystä. Seuraan vieressä olevien leikkauksen näkevien hoitajien reaktioita. Heidän ilmeensä on tyytyväinen. Ja sitten kuulemme äänen. Se on lapsen itkua, joka pudottaa kivireen selästäni vieden samalla vatsanväänteeni. Katsomme toisiamme tyytyväisenä ja kuuntelemme, lastamme kapaloidaan. Ja sitten näemme hänet. Silmäkulmani kostuvat, tunne on jotain aivan käsittämätöntä, siinä hän on, tyttäremme.

Puolisoni jää ommeltavaksi leikkauspöydälle, kätilö kysyy haluanko kantaa lapsen hoitohuoneeseen. En saa sanaa suustani, olo on vielä varsin heikko, tunnemyrsky vyöryy vielä ylitseni. Kätilö hymyilee ymmärtävän näköisenä ja kantaa lapsen hoidettavaksi. Seuraan perässä ja tuijotan lastamme niin kuin en olisi vauvaa koskaan nähnytkään. Puhdistus on nyt tehty, on aika palata hetkeksi äidin rinnalle, ihmettelemme yhdessä maailmaa. Lopulta tulee aika lähteä, ojennan käteni ja nostan lapseni ylös, oloni on jo parempi ja voimani ovat palanneet.

Loppupäivä menee osastolla, perheenä, ihmetellen. Olo on väsynyt, puulla päähän lyöty mutta yhtä kaikki onnellinen. Tervetuloa maailmaan tyttäreni.

Ryhmän merkitys

Löysin tällaisen julkaisemattoman tekstin muokatessani blogiani luettavampaan tekstikokoon. Olen ottanut vuosien mittaan satoja valokuvia treeneissä ja kisoissa. Tein ryhmäni toimintaan liittyvän kuvakoosteen musiikkivideon muodossa. Projekti oli mielenkiintoinen, taas oppi uusia asioita median ja tietotekniikan maailmasta. Alussa kokosin kuvia eri kansioihin. Jokaisella uimarilla oli oma kansionsa ja sen lisäksi oli yhteiskuvakansio, johon päätyivät kaikki kuvat joissa oli kaksi tai useampi uimari. Tuo kansio oli ylivoimaisesti suurin. Kuvat kertovat paljon ryhmän olemuksesta ja keskinäisestä viihtyvyydestä. Jälleen kerran yllätyin siitä kuinka suuri merkitys itse ryhmällä on tässä mitä armottomimmassa yksilölajissa. Ryhmähenkeen ja sen kehittämiseen kannattaa panostaa sillä hyvä ryhmähenki kantaa yllättävän suurella voimalla läpi vaikeimpienkin karikoiden niin harjoituksissa kuin kilpailuissa. Kuten esim. syksyllä 2007 ryhmä ui ensimmäisen kerran sykeohjatun 4 km pitkän II sarjan. Se tarkoittaa kutakuinkin samaa kuin 1,5 tuntia juoksua sykkeellä 160-170. Maaliin tullessa ryhmästä välittynyt onnistumisen tunne oli niin vahva että muistan sen vielä tänäkin päivänä. Hyvä ryhmähenki auttoi sarjan onnistumisessa ja sen jälkeen porukka oli henkisesti yhä vahvempi. Oli saavutettu jotain suurta, johon ei välttämättä uskottu pystyvän.

Täydellisen tekniikan metsästys

Yksi mielenkiintoisimpia asioita valmennuksessani on kahden keskiset tekniikkasessiot. Pitäisi organisoida valmennustani niin että voisin tehdä niitä enemmän. Uimari ui, minä katson, kysyn asioita, saan vastauksen, keskustelemme, uidaan uudestaan. Tekniikassa ei tarvitse olla mitään vikaa että sessio tehdään. Parhaankin lajin tekniikkaa täytyy huoltaa ja ylläpitää, tehdä kokeiluja ja pyrkiä tekemään siitä parempi. Joskus tekniikassa taas on vikaa ja monesti uimari tai minä emme tiedä mikä on vialla. Eikä tarvitsekaan tietää. Kokeilemme eri asioita ja valitsemme sen mikä toimii parhaiten. Juhani Tammisen sanoin: KISS. Keep It Simple Stupid. Uinnin tekniikan osalta tämä yksinkertaisuuden periaate tarkoittaa minulle kahta asiaa: maksimoi eteenpäin vievän voiman tuottaminen ja minimoi vastus. Katson uimarin uintia ja mietin mikä siinä näyttää järkevältä ja mikä ei. Mikä on loogista. Jos en tiedä, kokeillaan. Kyllä se paras ohje sieltä selviää. Edellisessä kirjoituksessani kirjoitin ärsykkeen vaihteluista taitoharjoittelussa, jonka uskon olevan sitä hyödyllisempää mitä nuorempi uimari on kyseessä. Vanhemmilla uimareilla on kuitenkin vakiintunut tekniikka, johon tulee tehdä muutoksia maltilla, jottei kilpailukyky katoa täysin ja syö uimarin itseluottamusta mennessään. Yhtä kaikki, tekniikka on uinnin tärkein ominaisuus ja ehdottomasti haastavin kehitettävä. Ne muut ( fyysiset ) ominaisuudet sitten ovat muuten kestävyys, nopeus, voima ja liikkuvuus. Näihin sitten vielä psykologinen ja sosiaalinen ulottuvuus lisäksi. Sarkaa riittää...

Virheitä ?

Pitäisi voittaa lotossa, jotta voisin ryhtyä kokopäiväiseksi uintivalmentajaksi. Silloin voisi perehtyä kaikkeen toden teolla, tutkia ja kokeilla, opiskella. Tällä hetkellä lukemistossani on uintikirjallisuutta Yhdysvalloista. Vaikka koen maan aikaisemmin harrastaman politiikan varsin vastenmieliseksi niin uintivalmennusta siellä on osattu ja osataan edelleen. Kirjoissa on paljon hyvää asiaa mutta uusin suuri ajatus tuli kun liityin Suomen Valmentajat ry:n ja sain samalla luettavakseni Sami Kalajan jutun Valmentaja-lehdessä 1/2009. Aina joskus joku valmentaja tai tutkija urheilun alalla heittää asiat päälaelleen, näyttää asiat täysin uudessa valossa tai tekee jostain hyvin perinteisestä jotain täysin uutta. Ne ovat jännittäviä hetkiä. Nyt kyseessä on listan ensimmäinen. Perinteinen ajattelu on heitetty päälaelleen, itsestäänselvä asia on kyseenalaistettu. Saksalaisen professori Wolfgang Schöllhornin tutkimuskohteena on ollut differentiaalioppiminen taitoharjoittelussa, kuten esim. palloilun potkuissa, lyönneissä, kiinniotoissa ym. Perinteinen taitoharjoittelu lähtee siitä että on olemassa optimaalinen malli eli paras mahdollinen tapa suorittaa noita asioita ja tätä tavoitellaan. Jos suoritus poikkeaa optimaalisesta mallista se katsotaan virheeksi. Virheiden määrää pyritään minimoimaan toistoharjoittelulla pyrkien koko ajan optimaalisen mallin suoritukseen. Differentiaalioppimisen perusolettamus on se että kahden täysin samanlaisen suorituksen tekemisen todennäköisyys on häviävän pieni. Toisin sanoen kun palloa potkaistaan kaksi kertaa niin potkut mitä suurimmalla todennäköisyydellä ovat erilaisia, vaikkakin vain vähän. Differentiaalioppimisessa liiketehtävät vaihtuvat koko ajan, joka pakottaa elimistön sopeutumaan aina uudelleen, jolloin seurauksena on vahvistunut keskushermoston reaktio. Ajatus on kiehtova ja minulle uusi. Olen aina lähtenyt liikkeelle tekniikan opettamisessa optimaalisesta mallista ja tutkinut millä tavoin uimarin toiminta poikkeaa tuosta teoreettisesta parhaasta tavasta uida, mitkä ovat uimarin virheet. Olen kuitenkin pyrkinyt katsomaan uimareita yksilöllisesti ottaen huomioon mm. erot liikkuvuudessa mutta lähtökohta on ollut kaikille sama ja tulee todennäköisesti olemaankin koska jostain pitää lähteä, saada nollapiste. Täytyy kuitenkin muistaa että lajimme on hyvin erilainen kuin palloilulajit, jossa tilanteet muuttuvat salamannopeasti. Tavoitteet ovat täysin erilaiset. Palloilussa peliväline tulee toimittaa salamannopeasti johonkin suuntaan kun taas meidän lajissamme täytyy vartaloa liikuttaa mahdollisimman nopeasti tietty matka tietyllä tavalla suhteellisen vakioiduissa olosuhteissa. Lisäksi kestävyys näyttelee lajissamme paljon suurempaa osaa kuin palloilussa, kysykää vaikka Raimo "hidas jalka, loistava peliäly" Helmiseltä. Jota olen muuten hieronut Vierumäellä 2003 hänen ollessa Leijonien MM-kisoihin valmistautuvassa leiriryhmässä. Samassa pukukopissa oli muuten Teemu Selänne, Saku Koivu, Ville Peltonen ym. Lajimme kestävyysvaatimuksesta johtuen emme mielestäni voi harrastaa differentiaalioppimisen kirjavuutta täysin rinnoin, vaihdella ärsykettä jatkuvasti. En usko että tulemme koskaan näkemään menestyvää kilpauimaria, joka ei kelaa harjoituksissaan, eli ui määrällisesti paljon "tylsiä" sarjoja. Tuohon tylsyyteen voidaan kuitenkin vaikuttaa paljon ohjelmoinnilla ja toteutustavalla, jotka ovat valmentajan vastuulla. Uskon kuitenkin että differentiaalioppimisen perusajatuksessa voisi olla lajillemme annettavaa eniten taitoharjoittelussa. Silloin kun esim. opetellaan uutta tekniikkaa. On olemassa optimaalinen malli, joka ei siis mielestäni ole huono asia. On hyvä olla jokin looginen lähtökohta. Ihmiskeho kuitenkin käyttäytyy vedessä loogisesti, veden nosteen ja painovoiman lakien mukaan. Tuosta mallista on hyvä lähteä eteenpäin, ottaa huomioon uimarin ruumiinrakenne ja sen toiminta, useimmiten uimarin liikkuvuus. Tästä jatketaan ottamalla uusi opeteltava asia käsittelyyn mutta jospa ei tehtäisi harjoitteita pyrkien pelkästään optimaaliseen malliin ? Tehdään samaa harjoitetta mutta ärsykettä rohkeasti vaihdellen. Esimerkki: Kalervo 10-vuotta opettelee rintauintikäännöstä. Perinteinen malli: vanhempi uimari näyttää kuinka käännös menee. Kalervo yrittää ja valmentaja katsoo mitkä asiat poikkeavat Kalervon suorituksessa optimaalisesta mallista eli mitkä ovat suurimmat virheet. Valmentaja kertoo Kalervolle virheistä ja käskee tekemään uudestaan pyrkien välttämään virheitä. Differentiaalisen oppimisen malli: vanhempi uimari näyttää kuinka käännös menee. Kalervo yrittää ja valmentaja katsoo. Käännös oli teknisesti täyttä kuraa mutta tärkein tavoite täyttyi: Kalervo onnistui kääntymään. Valmentaja käskee tekemään uusia käännöksiä: - toisen kyljen kautta - keskellä allasta, ponnistamatta siis seinästä, sekä vasemman että oikean kyljen kautta - keskellä allasta, ponnistamatta seinästä, molempien kylkien kautta ja veden alla - keskellä allasta 10 kääntymistä putkeen - seinän lähellä, joka toinen kääntyminen tulee seinään, joka toinen ei - keskellä allasta, kädet selän takana - jne.... - viimeisiksi normaaleja käännöksiä ottaen huomioon uinnin säännöt Perinteinen malli saa todennäköisesti Kalervon käännöksen nopeammin kisakuntoon mutta differentiaalinen malli tekee ehkä Kalervosta yleensä ottaen paremman kääntyjän, joka voitaisiin myöhempinä vuosina jalostaa huippukääntyjäksi. Ehkä, en tiedä, ei ole kokemusta mutta aion ottaa selvää. Perinteistä toistomallia tarvitaan varmasti kestävyysharjoittelun lisäksi myös taitoharjoittelussa mutta uskon että differentiaalioppimisen usein tapahtuva ärsykkeen vaihtelu voisi olla omiaan kehittämään etenkin nuorempia uimareita ja heidän motorista kehitystään. Go Kalervo go.