Virheitä ?

Pitäisi voittaa lotossa, jotta voisin ryhtyä kokopäiväiseksi uintivalmentajaksi. Silloin voisi perehtyä kaikkeen toden teolla, tutkia ja kokeilla, opiskella. Tällä hetkellä lukemistossani on uintikirjallisuutta Yhdysvalloista. Vaikka koen maan aikaisemmin harrastaman politiikan varsin vastenmieliseksi niin uintivalmennusta siellä on osattu ja osataan edelleen. Kirjoissa on paljon hyvää asiaa mutta uusin suuri ajatus tuli kun liityin Suomen Valmentajat ry:n ja sain samalla luettavakseni Sami Kalajan jutun Valmentaja-lehdessä 1/2009. Aina joskus joku valmentaja tai tutkija urheilun alalla heittää asiat päälaelleen, näyttää asiat täysin uudessa valossa tai tekee jostain hyvin perinteisestä jotain täysin uutta. Ne ovat jännittäviä hetkiä. Nyt kyseessä on listan ensimmäinen. Perinteinen ajattelu on heitetty päälaelleen, itsestäänselvä asia on kyseenalaistettu. Saksalaisen professori Wolfgang Schöllhornin tutkimuskohteena on ollut differentiaalioppiminen taitoharjoittelussa, kuten esim. palloilun potkuissa, lyönneissä, kiinniotoissa ym. Perinteinen taitoharjoittelu lähtee siitä että on olemassa optimaalinen malli eli paras mahdollinen tapa suorittaa noita asioita ja tätä tavoitellaan. Jos suoritus poikkeaa optimaalisesta mallista se katsotaan virheeksi. Virheiden määrää pyritään minimoimaan toistoharjoittelulla pyrkien koko ajan optimaalisen mallin suoritukseen. Differentiaalioppimisen perusolettamus on se että kahden täysin samanlaisen suorituksen tekemisen todennäköisyys on häviävän pieni. Toisin sanoen kun palloa potkaistaan kaksi kertaa niin potkut mitä suurimmalla todennäköisyydellä ovat erilaisia, vaikkakin vain vähän. Differentiaalioppimisessa liiketehtävät vaihtuvat koko ajan, joka pakottaa elimistön sopeutumaan aina uudelleen, jolloin seurauksena on vahvistunut keskushermoston reaktio. Ajatus on kiehtova ja minulle uusi. Olen aina lähtenyt liikkeelle tekniikan opettamisessa optimaalisesta mallista ja tutkinut millä tavoin uimarin toiminta poikkeaa tuosta teoreettisesta parhaasta tavasta uida, mitkä ovat uimarin virheet. Olen kuitenkin pyrkinyt katsomaan uimareita yksilöllisesti ottaen huomioon mm. erot liikkuvuudessa mutta lähtökohta on ollut kaikille sama ja tulee todennäköisesti olemaankin koska jostain pitää lähteä, saada nollapiste. Täytyy kuitenkin muistaa että lajimme on hyvin erilainen kuin palloilulajit, jossa tilanteet muuttuvat salamannopeasti. Tavoitteet ovat täysin erilaiset. Palloilussa peliväline tulee toimittaa salamannopeasti johonkin suuntaan kun taas meidän lajissamme täytyy vartaloa liikuttaa mahdollisimman nopeasti tietty matka tietyllä tavalla suhteellisen vakioiduissa olosuhteissa. Lisäksi kestävyys näyttelee lajissamme paljon suurempaa osaa kuin palloilussa, kysykää vaikka Raimo "hidas jalka, loistava peliäly" Helmiseltä. Jota olen muuten hieronut Vierumäellä 2003 hänen ollessa Leijonien MM-kisoihin valmistautuvassa leiriryhmässä. Samassa pukukopissa oli muuten Teemu Selänne, Saku Koivu, Ville Peltonen ym. Lajimme kestävyysvaatimuksesta johtuen emme mielestäni voi harrastaa differentiaalioppimisen kirjavuutta täysin rinnoin, vaihdella ärsykettä jatkuvasti. En usko että tulemme koskaan näkemään menestyvää kilpauimaria, joka ei kelaa harjoituksissaan, eli ui määrällisesti paljon "tylsiä" sarjoja. Tuohon tylsyyteen voidaan kuitenkin vaikuttaa paljon ohjelmoinnilla ja toteutustavalla, jotka ovat valmentajan vastuulla. Uskon kuitenkin että differentiaalioppimisen perusajatuksessa voisi olla lajillemme annettavaa eniten taitoharjoittelussa. Silloin kun esim. opetellaan uutta tekniikkaa. On olemassa optimaalinen malli, joka ei siis mielestäni ole huono asia. On hyvä olla jokin looginen lähtökohta. Ihmiskeho kuitenkin käyttäytyy vedessä loogisesti, veden nosteen ja painovoiman lakien mukaan. Tuosta mallista on hyvä lähteä eteenpäin, ottaa huomioon uimarin ruumiinrakenne ja sen toiminta, useimmiten uimarin liikkuvuus. Tästä jatketaan ottamalla uusi opeteltava asia käsittelyyn mutta jospa ei tehtäisi harjoitteita pyrkien pelkästään optimaaliseen malliin ? Tehdään samaa harjoitetta mutta ärsykettä rohkeasti vaihdellen. Esimerkki: Kalervo 10-vuotta opettelee rintauintikäännöstä. Perinteinen malli: vanhempi uimari näyttää kuinka käännös menee. Kalervo yrittää ja valmentaja katsoo mitkä asiat poikkeavat Kalervon suorituksessa optimaalisesta mallista eli mitkä ovat suurimmat virheet. Valmentaja kertoo Kalervolle virheistä ja käskee tekemään uudestaan pyrkien välttämään virheitä. Differentiaalisen oppimisen malli: vanhempi uimari näyttää kuinka käännös menee. Kalervo yrittää ja valmentaja katsoo. Käännös oli teknisesti täyttä kuraa mutta tärkein tavoite täyttyi: Kalervo onnistui kääntymään. Valmentaja käskee tekemään uusia käännöksiä: - toisen kyljen kautta - keskellä allasta, ponnistamatta siis seinästä, sekä vasemman että oikean kyljen kautta - keskellä allasta, ponnistamatta seinästä, molempien kylkien kautta ja veden alla - keskellä allasta 10 kääntymistä putkeen - seinän lähellä, joka toinen kääntyminen tulee seinään, joka toinen ei - keskellä allasta, kädet selän takana - jne.... - viimeisiksi normaaleja käännöksiä ottaen huomioon uinnin säännöt Perinteinen malli saa todennäköisesti Kalervon käännöksen nopeammin kisakuntoon mutta differentiaalinen malli tekee ehkä Kalervosta yleensä ottaen paremman kääntyjän, joka voitaisiin myöhempinä vuosina jalostaa huippukääntyjäksi. Ehkä, en tiedä, ei ole kokemusta mutta aion ottaa selvää. Perinteistä toistomallia tarvitaan varmasti kestävyysharjoittelun lisäksi myös taitoharjoittelussa mutta uskon että differentiaalioppimisen usein tapahtuva ärsykkeen vaihtelu voisi olla omiaan kehittämään etenkin nuorempia uimareita ja heidän motorista kehitystään. Go Kalervo go.